| Subject: Haukan huuto, sen yksinäinen puhe, joka kiertää... |
Author:
Xen Jen Ling
|
[
Next Thread |
Previous Thread |
Next Message |
Previous Message
]
Date Posted: 01:48:35 07/25/01 Wed
In reply to:
Fang Chi Niriko
's message, "Haukka huutaa korkean laulunsa..." on 01:47:30 07/25/01 Wed
...laaksoissa, voimistuen kallioiden rosoisilta kupeilta, kantaa nuoren naisen luo. Äänetön kulku seisahtuu ja tuo tumman puhuva, kahden pohjattoman kaivon kaltainen katse kohotetaan taivaisiin. Hetkeksi jää siihen, aloilleen seisomaan, seisomaan ilman varsinaista syytä. Hiljainen on toteamus, joka huivin kätkemiltä huulilta ilmoille lasketaan. "Minä kuljen sinne, minne minun on kuljettava..." Totesiko tuon vastaukseksi Haukan huudolle, vai vain lauseeksi ilmojen tiimellykseen, kuka tietää, ehkei kukaan? Niin jatkaa tuo varjomaisen sulava liikkeinen olento kulkuaan, auringon kohotessa yhä vain korkeammalle, langettaen paahtavaa kuumuuttaan maanpinnalla vaeltajille. Se vie hetken, ehkä toisenkin...kukaties vielä sen kolmannenkin, kunnes viimein tuo odotettu kohoaa edessään. Tuossa solassa, kahden valtaisan kallioisen seinämän reunustamana kohoten. Sen majesteetillisuus valtaa alaa ympäriltään, auringon säteiden leikitellessä sen kultaisella pinnalla saaden sen hohtamaan kilpaa itse auringon kanssa. Tuo Portti, ikiaikainen vanhus, mutta yhä tuon entisaikojen loiston peittämä nousi edessään kohti taivaan lakea, kuin tavoitellen sen sineä. Vartijat havahtuivat ajatuksistaan, vasta naisen seisoessa vain muutaman metrin päässä. Oli oppinut hän huomaamattomuuden ja sitä kantoi kuin haarniskaansa. Toinen vartijoista, tuo vakavailmeinen hahmo, astahti eteenpäin, varoen, mutta pelkäämättä tuota outoa muukalaista. Pitkän, mittelevän katseen hän loi naiseen, jonka ennen puhtaan valkea asu oli matkan retuuttama ja harmaannuttama, ja jonka kasvot yhä peittyivät tuon huivinsa suojiin. "Mikä on asianne..." Aloitti mies tuon lauseen, niin useasti ilmoille suodun, ajan muovaaman...mutta eihän päässyt alkua pitemmälle, ennen kuin yksinäinen valon säde, eksyi tuolle kahvalle. Naisen selkään kiinnitetyn aseen punertavan hohtoiselle kahvalle, jossa se aloitti tanssinsa, saaden kuvioidun menneitten aikojen muovaaman pinnan hohtamaan omaa, yksinäistä valoaan. Hieman kukaties laajenivat miehen silmät hänen astahtaessaan syrjään, suorittaen vanhan, ikiakaisen tervehdyksen, johon nainen, ääneti yhäkin vastasi. "Olette palannut..." Vartija vain totesi, kunnioitusta äänessään. Vanhanmiehen äänessä oli kunnioitusta, kun hän puhui tuolle nuorelle naiselle, NUORELLE naiselle. "Ettekä yhtään liian aikaisin. Astukaa Porteista, sillä se on teidän oikeutenne" Uudelleen mies kumarsi, viitaten auringon ahavoittamalla, kovia kokeneella, mutta yhä kunnioitettavan voimallisella kädellään kohti valtaisaa porttia. UsvaPorttia, ainoaa sisäänkäyntiä Vuoren huippuun kätkeytyvälle laaksolle. Salatulle ja kätketylle. Seistessään siinä, Portin katveessa, kohosi aavistus hymyä huulille noille, jotka kätköissään yhä olivat. Oli siitä jo jonkin aikaa, kun viimeksi tuon mahtavan rakennelman alitse oli kulkenut, muttei silti näin pian ollut uskonut palaavansa...Kotiin. Mutta näille ajatuksille ei ollut aikaa, ei nyt, ehkäpä ei enää koskaan...Kiireettä hän astui tuon viimeisen sulavan askelen, jääden seuraamaan kuinka kaksi valtaisaa puoliskoa hiljalleen ryhtyivät liukumaan sivuun. Kunnioittavasti nainen laski katseensa, hetkeksi hiljentyen... Määränpäänsä lähestyi, mutta mitä hän sieltä tulisikaan löytämään? Mitä hän löytäisi Salatun kaupungin varjoisilta kujilta... Mitä hän tulisi kohtaamaan...?
[
Next Thread |
Previous Thread |
Next Message |
Previous Message
]
| |
Feedback: 