| Subject: Vain tuuli yksin kulkee tasangolla, valittaen yksinäisyyttään...vai kulkeeko sittenkään? |
Author:
X.J.L.
|
[
Next Thread |
Previous Thread |
Next Message |
Previous Message
]
Date Posted: 01:29:26 07/25/01 Wed
In reply to:
Xen
's message, "-Alku-" on 01:28:26 07/25/01 Wed
Ratsukko kiitää, kuin tuuli itse halki aution maan. Pöly kohoaa ilmaan väräjäten orin tumman karvan harmaaksi...Paljon tietää ratsastaja vaativansa ratsultaan, jonka lautasia jo vaahto koristaa. Paljon, mutta tietää tuo ratsastaja myös orin selviävän vaatimuksista. Kiristää kaksikko ennestäänkin jo vauhtiaan. Kaviot jyskyttävät maata.
Huivi kätkee ratsastajan kasvot, suojaten hengitystiet pölyltä ja kohoavalta hiekalta. Tuon likaisen, säänpieksemän huivin alta valuu esiin pitkä, sysimusta palmikko, joka valuu liki ratsastajan vyötäisille. Ennen valkeat vaatteensa ovat lian harmaannuttavat ja matkustamisen ryvettämät, mutta yhdelläkään noista seikoista ei ole väliä, yksikään niistä ei tunkeudu naisen tajuntaan. Keskittymiseen, hiljentymiseen koulutetussa mielessä ei ole kuin tuo yksi ajatus...Ajatus, jonka viesti oli mieleensä iskoistanut. Viesti Mestarinsa sairaudesta. Se oli väärin, siinä oli liikaa valhetta. Feng Lee oli voimakas niin mieleltään, kuin ruumiiltaankin, ei sairaus saattanut noin van häntä kutsua Tuolle puolen.
Kehottaa nainen ratsuaan ennestäänkin kiristämään vauhtiaan...Aikaa ei ollut hukattavaksi ja niin kiitävät he eteenpäin, Nainen ja ratsu, auringon heijastuessa ratsastajan selkään kiinnitetyn suotran kohokuvioinneista.
[
Next Thread |
Previous Thread |
Next Message |
Previous Message
]
| |
Feedback: 